Kumma miten liialliseen työhön tottuneen on vaikea suhtautua vähäiseen vapaa-aikaan. Et saa taiottua mitenkään tarvittavaa määrä ärsykkeitä että olisi luonnollinen olo. Kuulostaa kieroutuneelta ja ehkä huolestuttavalta. Suorastaan syyllinen olo. Jotain pitäisi saada aikaiseksi, mutta järki kieltää ylimääräiset liikkeet. Sitten vaan makaat ajatellen ettei työpanoksestasi ole luultavaasti kuitenkaan mitään hyötyä, jos et ole töissä tilallasi on joku toinen pelastamassa ihmishenkiä. Sosiaalinen elämä on vaikeaa ja ahdistavaa ajoittain kun on nähnyt liikaa ja tietää että kaikki menee ohi kuitenkin ja kaikki on niin pientä. Sitten taas järki lyö ja paukuttaa tietoisuuteen että "ääliö, näet vaan sen pahimman elämän kulusta töissä!". Sitten leikitään taas normaalia ja yritetään "nauttia" elämisestä, hetken. Ja ollaan sosiaalinen eläin. Mistä siis nauttia elämässä? Jaa-a... Kaikkeen turtuu. Hetket jolloin adrenaliini virtaa tai tuntuu oikeasti pahalta, jää mieleen ja niitä odottaa.
Kuulostan kylmältä. Onneksi vaan kuulostan, oikeasti punastun jonkin kauniin ja aidon edessä, mutta miksi siis takerrun kuin viimeisillä voimilla harmaaseen? Tyhmä pää. Pelkuri, pelkäät liikaa sitä mihin takerrut...